Tahtojen taisteluja

”Eikä haluu! Ei oo pakko, ei”, vastaa kaksivuotias Konsta lähes kaikkeen, mitä hänelle ehdottaa ja laittaa kädet puuskaan vahvistaakseen sanomaansa. 

Konsta on tahtoiässä. Ennen puhuttiin uhmaiästä, nyt itsenäistymisvaiheesta tai oman tahdon opettelemisiästä. Tämä kasvuvaihe koettelee etenkin vanhempien jaksamista. Muistan kyllä, miltä tämä pienen ihmisen kasvuvaihe äitinä tuntui. Nyt mummina lapsen ponnekkaat oman tahdon ilmaisut lähinnä huvittavat ja suhtaudun niihin ihaillen: Vau, mikä voima pienestä miehestä löytyy! 

Aina lapsi ei itsekään tiedä, mitä hän haluaa. Kerran eräs pikkupoika pyysi mummolassa banaania. Mummo ojensi hänelle banaanin. 

”Ei, kun haluan omenan.”

Vaari kiikutti pojanpojalleen omenan. 

”En halua omenaa, haluan appelsiinin.”

Mummo haki komerosta appelsiinin ja kuori sen lapselle. Pieni tahtoja hätääntyi. Hän ei halunnut banaania, omenaa, eikä appelsiinia vaan testata tahtomisensa voimaa. Poika kääntyi äitinsä puoleen ja huudahti ”äiti, äiti, mitä mie haluun?”

Pieni tahtoja – ja kieltäytyjä – tunnustelee omia mieltymyksiään ja etsii omaa tapaansa tehdä asioita. Sitä on hauska seurata.  

Omien lasteni kanssa en ollut yhtä kärsivällinen kuin lastenlasten kohdalla. Mutta aika kultaa myös lasten muistot. Aikuinen tyttäreni totesi kerran oppineensa vihdoin hyväksymään sen, että hän ei ole äitinä yhtä rauhallinen kuin minä olin. Minä kun en kuulemma koskaan huutanut, mutta häneltä palaa tuo tuostakin pinna ja ääni kohoaa korkeuksiin. 

Kuuntelin hänen pohdintojaan hämmästyneenä. Enkö oikeasti muka huutanut? Menetin hermoni varmasti useamman kuin yhden kerran. Onneksi eräs psykologi totesi lohdullisesti, että täydelliset vanhemmat ovat huonoja valmentajia epätäydellistä elämää varten.

Täydellisessä maailmassa pieni tahtoja saa harjoitella tahtomistaan turvassa. Hänen ympärillään on kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä vanhempia ja isovanhempia, jotka auttavat häntä rakastamalla ja asettamalla rajat lempeän jämäkästi. 

Kun tyttäreni oli aikoinaan tahtoiässä, sanoin joka ilta nukkumaanmenoaikaan päivän tahtotaisteluista huolimatta, että hän on kaikkein ihanin pieni tytär, mikä kenelläkään äidillä voi olla. Eräänä iltana hän totesi, että ”jossain toisessa sängyssä joku toinen äiti sanoo jollekin toiselle tytölle, että se on kaikkein ihanin pieni tyttö, mikä kenelläkään äidillä voi olla”. Harmittelin mielessäni, että nyt hän on kasvanut niin isoksi, ettei hänelle voi satuilla enää tällaisia juttuja. Mutta tyttäreni jatkoikin, että ”kun ei ne tiedä, että minähän se oon!” 

Kun tytär tuli teini-ikään ja mokasi pahasti, olin hänelle todella vihainen. En meinannut leppyä millään. Tytär osti minulle lahjaksi eläinäideistä kertovan kirjan ja kirjoitti kirjan alkulehdille, että ”sinä olet kaikkein ihanin äiti, joka kenelläkään tyttärellä voi olla”. En voinut olla nauramatta ja tahtojen taistelusta johtuva kriisimme oli siltä erää ohi. 

Kun Konsta kipuaa kaupassa ostoskärryjen istuimesta pois huutaen raivoissaan ”eikä haluuta”, en voi muuta kuin pysähtyä ja pidellä häntä sylissäni. En jaksa kantaa lasta ja työntää samalla ostoskärryjä. Niinpä minun on pideltävä häntä sylissäni, kunnes hän rauhoittuu ja alkaa vaatia ”läskiä” eli jätskiä. Läskiä-huudot kaikuvat marketissa, kunnes pääsemme kassojen ohi. 

Illalla, kun laitan Konstan nukkumaan, kerron hänelle, että hän on kaikkein ihanin pieni poika, mikä kenelläkään mummilla voi olla. 

Tiina Komi