Sydämen ilo

Sinä kesänä olin kokenut elämäni suurimman järkytyksen – menettänyt lapseni. Saman kesän lopulla sain syliini sinut, viidennen lapsenlapseni. Olimme juuri ja juuri jättäneet raskain sydämin jäähyväiset rakkaallemme ja keränneet osanottokortit hautakummulta, kun uusi elämä astui maailmaamme. Ristiriitaisin tuntein suuntasin kulkuni synnytyslaitokselle. Muistan pihapenkin, jolle istahdin hetkeksi kuuntelemaan tunteitani, kokoamaan itseäni uuden kohtaamiseen. Rohkenisinko avata sydämeni, kiintyä, rakastaa? Sinä tulit, valloitit sydämeni heti ensi hetkestä alkaen.

Siitä lähtien jokainen kohtaamisemme on ollut odotettu ja suuri ilo. Hellittelynimeni sinulle kumpusi kuin luonnostaan suoraan sydämestä: ”Sydämen ilo”. Omaksuit uuden nimesi saman tien, ja yhä vieläkin signeeraat viestisi minulle nimellä Sydämen ilosi.

Kirjoittamasi viestit ja elämänviisaudet ovat ilahduttaneet ja rohkaisseet mummilan keittiön seinällä jo monta vuotta: ”Kaikki on hyvää, linnut laulaa ja mummilassa on kivaa.” ”Muista aina rakastaa itseäsi.” Tuoreimpana henkilökohtainen tervehdyksesi kuin lahja ja lupaus vastasyntyneen serkkusi onnittelukirjassa, johon kummit ja läheiset saivat jättää viestinsä uudelle tulokkaalle: ”Kun elämä menee päin mäntyä, tuu mun luo.”

Rakkaus on ehtymätön luonnonvara, vaikka se ei olekaan itsestäänselvyys. Se ei vähene, kun sitä käyttää, eikä se ole toiselta pois, vaikka sitä jakaa. Pikemminkin se kasvaa, kun sitä rohkenee antaa ja ottaa vastaan. Ei ole turhaan sanottu, että rakkaus lääkitsee, se on balsamia haavoille, se siirtää vuoria. Ja mikä voisi parhaiten lohduttaa ja tuottaa iloa kuin sydämestä nouseva rakkaus, sellainen mikä sinulla, lapsenlapseni on.

Suuntaamme hautausmaalle. Olet ollut mukanamme siellä vauvasta lähtien. Kuihtuneet kukat saavat tilalleen uudet taimet kasvua ja kukintoa odottamaan. Aurinko lämmittää, sen kirkkaat säteet herättelevät sydämen varovaiseen iloon ja toivoon.

Kotonasi kirjahyllyn vakokuvassa kitaristienosi vinkkaa silmää. Haepas poika kitarasi!

Soili Teittinen