Mökkisaunan muisto

Kuivattelen mökkisaunan pukuhuoneessa, kun kännykkä soi. Vilkaisen näyttöä, mitä ihmettä! Lähes vuoteen sinusta ei ole kuulunut mitään. Tuttu ääni varmistelee, olinko lähettänyt hänelle hyvän uudenvuoden toivotuksen alkuvuodesta. Kyllä, kyllä! Lähes liikutun, kun lapsenlapseni alkaa kertoa kuulumisiaan.

Nyt on tultu siihen, että elämässä on jäljellä vain muutama toive; työpaikka, oma koti ja tavallinen arki. Puhumme pitkään. Ei ole kiirettä mihinkään. Haluaisiko hän käydä isän haudalla? Kyllä, sitä hän on miettinyt usein. Tarjoudun seuraksi. Hän hyväksyy ja alkaa kertoa uudesta tilapäisestä asunnostaan ja kesken jääneistä opinnoistaan. Suunnitelmistaan jatkaa loppututkintoon saakka. Kysehän ei ole kuin puolesta vuodesta. Rohkaisen ja kannustan. Voiko tämä olla totta? Haluan kuulla lisää. Ääni sisälläni varoittaa innostumasta liikaa. Pitäisihän minun jo tietää.

Lähes vuosi on kulunut. Puhelin ei soi. Ainoat elonmerkit hänestä luen sosiaalisesta mediasta. Välillä pidän taukoa, en halua järkyttyä yhä uudelleen. Mihin katosivat unelmat? Mihin toivo? Pelko pusertaa rintaa. Olen neuvoton. Miten ilmaista välittäminen ja huoli, rakkauskin, kun yhteyttä ei ole?

Loppukesän aurinko saa järven pinnan kimaltelemaan, saunan lämpö viipyy vielä iholla. Uskaltaudun veteen. Lempeä tuuli kuljettaa aaltoja rantakiville, joiden lämpö siirtyy jalkapohjiin. Kaislat huojuvat hiljaa, kumartuvat nöyrinä ja alistuneina.

Entä minä? Alistunko minäkin? Annanko tuulen viedä toivon? Katkeaako korsi lopulta aaltojen voimaan? Vai luottaako se siihen, että kesän lämpö palaa jälleen ja raikas tuuli kuin lupaus vie mennessään ummehtuneet tuoksut ja aaltojen voima pohjamutien kuonan?

Puhelin ei soi saunan pukuhuoneessa. Odotan yhä.

Isoäidit, nuo toivossa väkevät.

Soili Teittinen