Lastenlasten eteen kannattaa nähdä vaivaa

Kun kerroin ystävälleni, että minusta tulee mummi, hän kysyi ensimmäisenä, aionko hoitaa lapsenlastani. Hämmennyin kysymyksestä. Miksi en hoitaisi?

Olin 55-vuotias, kun tyttäreni kertoi odottavansa vauvaa. En ollut vielä ajatellut isoäitiyttä, mutta heti uutisen kuultuani ilo asettui minuun taloksi.

Tapasin tulevan puolisoni Stephanin parikymppisenä. Toisella tapaamiskerrallamme kävelimme Hietaniemen hautausmaalla. Vetäydyimme pitämään sadetta vanhan hautakatoksen alle. Kysyin, mitä hän haluaa elämältään. Hän vastasi haluavansa isoisäksi. Kun Miro syntyi, hänen unelmansa toteutui. Tarjouduimme oitis lapsenhoitajiksi.

Sovin tyttäreni kanssa, että sanon rehellisesti, jos en joskus halua tai jaksa ottaa lasta meille. Näin hänen ei tarvitse miettiä, kehtaako hän pyytää hoitoapua ja rasitummeko liikaa. Isoisältä asiaa ei voi kysyä, koska hän ei kieltäytyisi lapsenlapsensa hoidosta missään tilanteessa.

Kun Miro oli kolmevuotias, Stephan meni hakemaan häntä päiväkodista. Hän katseli etsivästi ympärilleen lapsia vilisevällä päiväkodin pihalla. Lastenhoitaja kysyi, ketä tämä oli tullut hakemaan.

”Joonasta”, vastasi Stephan.

”Missä ryhmässä Joonas on?”

”Ketuissa.” 

”Kettujen Joonas on jo haettu”, hoitaja kertoi. 

”No, olisiko ryhmä sittenkin Oravat”, Stephan arveli. 

”Tai Jänöset”, hän jatkoi.

Päiväkodin aikuiset miettivät yhdessä, ketä Joonasta tämä isoisä oli tullut hakemaan, kun Miro ilmestyi leikkipaikastaan portaiden alta. Stephan näki tutun pojan ja totesi lakonisesti, että Joonas onkin haettu jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Miroahan hän tuli hakemaan, eikä esikoistaan. 

Samana päivänä iltapäivälehtien lööpeissä kerrottiin, kuinka joku isoisä poimi mukaansa väärän taaperon päiväkodista ja huomasi vasta kotieteisessä, ettei kyse ollutkaan hänen lapsenlapsestaan. Toppavaatteisiin puettujen pienten Michelin ukkojen erottaminen toisistaan vaatii harjaantunutta silmää.

Puolitoista vuotta sitten saimme toisen lapsenlapsen, Konstan. Hänen kehityksensä seuraaminen on kutkuttavaa. Ensimmäiset sanat ovat kuin pieniä aarteita. Minusta on tullut konstankielellä mimmu. 

Lastenlasten hoitaminen eroaa merkittävästi omien lasten hoidosta, joka on ympärivuorokautista arkea. Isovanhemmuus on sunnuntaielämää. Se on rusinoiden pullasta poimimista. 

Lastenhoito vie välillä energiaa ja väsyttää. Mutta ehkä osin juuri siksi, se on niin palkitsevaa. Eläimetkin nauttivat siitä, että saavat tehdä töitä palkintonsa eteen. 

Kun suunnittelimme aikoinaan Miron ristiäisiä, me isoäidit ehdottelimme asioita, joiden tiesimme säästävän tuoreen äidin voimia. Tyttäreni vastasi, että hän haluaa nähdä ristiäisten eteen vaivaa, onhan kyseessä hänen oman lapsensa ensimmäinen juhla! Ei asioita tarvitse tehdä aina helpoimman kautta.

Tiina Komi