Lapsen ja isoäidin maailmojen kohdatessa tapahtuu kummia

Lapsenlapsemme asuvat lähellä ja tapaamme heitä usein. Ensimmäisenä koronakeväänä pidimme useamman viikon tauon, emmekä nähneet toisiamme kuin pikaisesti ulkona. Tilanteen helpottaessa tyttärenpoikamme Miro tuli tervehtimään meitä. Putsasimme yhdessä mansikoita ja nautimme yhdessäolosta.

Miro arveli, että ”mahtoi teillä olla kurjaa, kun ette saaneet tavata minua”. Kerroin, että meillä oli häntä kova ikävä.

”Niin, iltaisin itkitte hiljaa peiton alla. Kyyneleet vaan valui, mutta huutoa ei kuulunut”, tuolloin kuuden vanha lapsi tuumasi.

Lapsen tavassa tarkastella vaikeita asioita ja suuria tunteita on jotain äärettömän kiehtovaa. Kuusivuotias kysyy ja kommentoi asioita omintakeisella tyylillään. Hän on mutkaton ja konkreettinen toisin kuin me aikuiset, jotka analysoimme asiat puhki.

Muistelen saman pöydän äärellä käytyä toista keskustelua. Leivoimme korvapuusteja. Miro ripotteli kanelia taikinan päälle ja kertoi tuntevansa yhden pojan, jonka nimi on vähän kuin kaneli.

Minä arvuuttelen. Onko se Kardemumma? Inkivääri? Neilikka? Sahrami? Miro tuijottaa minua hämmentyneenä.

”Mummi. Se on Ta-ne-li”, hän sanoo korostaen jokaista tavua erikseen.

Niin tietysti, Taneli muistuttaa kanelia.

En aina tiedä, kumpi meistä on viisaampi – tai höperömpi. Se, että olen aikuinen, vanhempi ja kokeneempi ei anna minulle joka asiassa etumatkaa. Lapsen ajatusmaailmassa asiat tapahtuvat välillä aivan toisin kuin minun isoäitimaailmassani.

Minulle tekee hyvää huomata, että asiat, jotka ovat minulle itsestään selviä, ovat lapselle vieraita – ja toisinpäin. Parhaita ovat keskustelut, joiden jälkeen oivallan, että näinkin voi asioista ajatella ja kokea maailmaa.

Esikouluvuonnaan Miro leikki koulua ja kertoi minulle, että alakoulu on nyt suoritettu. Pian alkaa yläkoulu. Kyselin, mikä hänen lempiaineensa on.

”Pesuaine. Etenkin pyöränpesuaine”, Miro vastasi.

Rakastan sanoilla hassuttelua. Miro vei hassuttelun astetta pidemmälle kehittämällä kokonaan oman kielen: birlannin. Välillä hän suomensi sanoja ja lauseita meille muille, välillä jutteli birlantia itsekseen.

Eräänä päivänä hän katseli minua ja isoisäänsä tuumaten, että olemme jo lähellä kuoleman elämää. Olemmehan jo vanhoja.

Hän kertoi, että ihminen jäykistyy vanhetessaan ja kysyi ”vieläkö kätenne taipuu niin, että pystytte pyyhkimään peppunne vessassa käydessänne”. Toivon, että kehon jäykistymisen vastapainoksi mieli notkistuu lastenlasten kanssa käydyissä dialogeissa. Mikään ei ole niin hirveää kuin henkinen jäykkyys.

Tiina Komi