Isovanhempana pääsee vielä kerran tunnekouluun

Konsta oli vajaat kaksi vuotta, kun veimme hänet ensimmäisen kerran paikalliseen uimahalliin. Pukuhuoneessa hän pelästyi suunnattomasti seinässä ulvovaa hiustenkuivauslaitetta. Vaatteiden riisumisesta ei meinannut tulla mitään. Konsta istui sylissäni kädet tiukasti kaulani ympärillä. Aina, kun yritin nostaa hänet pois, hän parahti lohduttomaan itkuun.

Hivutin hissukseen vaatteet hänen yltään. Lopulta minun oli laskettava hänet lattialle, jotta sain riisuttua omat vaatteeni. Konsta huusi kuin hälytysajoneuvo.

Uimasta tullut vanhempi naishenkilö totesi, että lapsella on nälkä! Tai sitten se on väsynyt!

En vastannut mitään, mutta muistin pari vastaavaa kokemusta omien lasteni pikkulapsikaudelta. Kerran poikani heittäytyi kauppakeskuksen käytävälle huutamaan, kun en suostunut ostamaan hänelle jäätelöä. Ohikävelevä mummoikäinen nainen pysähtyi ja painoi lapseni käteen viisi markkaa, jotta tämä voisi ostaa jäätelön viereisestä kioskista.

Toisella kerralla kohdallemme osui vähemmän mukava naishenkilö, joka kertoi antaneensa kakaroilleen tukkapöllyä aina, kun nämä korottivat ääneensä huutoon. Kysyin lakonisesti, hiljensikö satuttaminen lapset ja hän jatkoi kiukkuisena matkaansa.

Ulkopuolisten tapa puuttua kiusallisiin tilanteisiin loukkasi minua. Meidän naisten pitäisi tukea toisiamme, eikä tuputtaa neuvoja, joita ei ole pyydetty.

Oma vuonna 1920 syntynyt äitini oli aikaansa edellä tunnekasvatuksessa. Häneltä opin, että kaikki tunteet ovat sallittuja ja niitä saa myös purkaa itkemällä tai raivoamalla. Äiti totesi usein, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Nykyisin tiedetään, että luvan antaminen hankalalle tunteelle katkaisee siltä terän.

Tunnetaidoista ei puhuttu omassa lapsuudessani mitään, eikä oikeastaan silloinkaan, kun omat lapseni olivat pieniä. Nykyisin tunnetaitoja opetetaan jo varhaiskasvatuksessa, eikä pikkulapsilta vaadita tunteiden hallitsemista. Tiedetään, ettei se ole edes mahdollista. Aivojen tunnesäätelystä vastaavat osat kehittyvät 25–30-vuotiaaksi asti.

Lasten haastavien tunteiden, kuten kiukun ja vihan, kohtaaminen on vaikeaa varhaiskasvatuksen henkilöstölle, ilmenee Mediakasvatus Metkan Pienet tunnetaiturit -hankkeen yhteydessä tehdystä kyselystä. Jos ne ovat vaikeita ammattilaisille, ei ihme, että niiden vastaanottaminen on vaikeaa meille tavallisille vanhemmille ja isovanhemmille. Lasten kanssa tulee eteen tilanteita, jotka nostattavat pintaan myös omia vähemmän mukavia tunteita.

Ajattelen, että lapset tarjoavat meille isovanhemmille vielä yhden mahdollisuuden kohdata omat tunteemme ja pohtia, mitä kaikkea niihin kätkeytyy. Isovanhemmuuteen sisältyy mahdollisuus tunnekasvuun. Koskaan ei ole liian myöhäistä treenata omia tunnetaitojaan ja miettiä myös omaa suhtautumistaan tilanteisiin, joissa joku vieras ihminen tekee parhaansa pienen lapsen tunnekuohussa.

Nykyisin tiedetään, että eri aistien kautta tulevat viestit rauhoittavat lasta paremmin kuin sanat. Lapsi pyrkii itse auttamaan itseään esimerkiksi heittäytymällä maahan ja painamalla koko kehonsa sitä vasten. Mitä kehon viisautta! Yritän muistaa tämän seuraavalla kerralla, kun Konsta heittäytyy kaupan lattialle pettymystään purkamaan. Voisi tehdä hyvää minullekin.

Tiina Komi