Isovanhemmuus — aikamatka näköalapaikalle

Sinä synnyit 22 vuotta sitten, ensimmäinen lapsenlapseni. Kaikki ei mennyt aivan niin kuin olin ehkä joskus kuvitellut. En ollut ehtinyt vielä kaivata sinua. Lapsenlapsia, kyllä, mutta ei juuri nyt, ei juuri sinulle, lapseni, ei juuri nyt. 

Kahdeksas lapsenlapseni syntyi pari viikkoa ennen viime äitienpäivää, odotettuna ja kaivattuna. Mitä minulle oli tapahtunut näinä parina kymmenenä vuotena? Olinko edes sama ihminen enää? Olin tullut mummiksi kahdeksannen kerran. Rutiinia isovanhemmuuteen oli kieltämättä kertynyt. Oman äidin neuvot aikanaan minulle, kokemattomalle, olivat kultaa. Niitä neuvoja olisi hyvä siirtää myös omille lapsille, mutta pätisivätkö neuvot enää tänään esimerkiksi raskaudesta, synnytyksestä tai imetyksestä? Tietämys on mennyt hurjin harppauksin eteenpäin sitten omien taaperoiden muun muassa ravintosuositusten, nukkumisen, virikkeiden, leikkien ja tunnekasvatuksen suhteen. Kun annoin varovasti mutta kokemuksen rintaäänellä neuvoja tuoreelle isälle, sain kuulla hyväntahtoisen kommentin, että se oli ennen äiti, mutta nyt puhaltavatkin aivan uudet tuulet. 

Omat äitiyden ja isoäitiyden kokemukseni olivat vieneet minut elämänpituiselle vuoristoradalle. Ajan kultaamat muistot syöksyivät nyt vastaan välillä hurjien nousujen ja laskujen keskellä. Tuon kurvin takana odotti ihana suvanto, sitten taas ampaistiin ryskyen kohti tuntematonta. Kuka tätä aikamatkaa johtaa? Ovatko vaunun jarrut kunnossa ja käsi vakaa? Tietääkö kuski määränpään?

Maailma, johon pienokainen viime äitienpäivän kynnyksellä syntyi, on arvaamaton, pelottavakin. Kuinka turvallista kaikki olikaan, kun omat lapseni aloittivat matkansa. Vanhempien on kuitenkin lupa uskoa ja toivoa lapselleen parasta ja katsoa tulevaisuuteen turvallisin ja luottavaisin mielin. Mutta mikä neuvoksi, kun toivo ja luottamus katoavat, eikä aikamatka näköalapaikalle johdakaan turvasatamaan? Mitä minulla 2022-luvun isoäidillä on antaa neuvoksi tuoreille vanhemmille? 

Oma matkani näköalapaikalle on vienyt minut ennen muuta kohtaamaan itseni. Se on pakottanut minut katsomaan itseäni kriittisesti ja rohkeasti mutta myös armahtaen. Olenko valmis kyseenlaistamaan arvojani ja käsityksiäni elämästä? Pitämään sen, mikä on hyvää ja arvokasta, mutta hylkäämään oikeaksi luulemani? Lapseni ja lapsenlapseni ovat tietämättään rohkaisseet minua tarkastelemaan itseäni kriittisesti, mutta heidän olemassaolonsa on antanut minulle myös suuren lahjan: rakkautta, iloa, luottamusta ja kiitollisuutta. Aikamatkani näköalapaikalle jatkuu. En ole vielä perillä.

Soili Teittinen

Julkaisemme kuukausittain Suukkoja ja säröjä -blogia, jossa kolme isovanhempaa jakavat ajatuksiaan. Seuraava blogiteksti ilmestyy helmikuussa. Blogi on saatavilla myös selkokielellä.