Ihan oikea joulu

Asuin lapsena äitini kanssa kaksin. Joulut olivat hiljaisia. Eivät lainkaan sellaisia kuin televisiomainoksissa. Niissä iso perhe isovanhempineen söi yhdessä jouluateriaa kauniisti katetun pöydän äärellä kynttilöiden kimaltaessa kristalleissa. Kaikki oli harmonista ja täydellistä toisin kuin kotonani.

Ajattelin, ettei kahden hengen perhe ole oikea perhe, eikä meillä ole oikeaa joulua. Oikeaan jouluun tarvitaan enemmän perheenjäseniä ja sukua.

Omat lapseni toivat jouluihin täyteläisyyttä. Siitä riemastuneena pyrin ensimmäisinä vuosina täydellisyyteen. Siivosin kodin katosta lattiaan. Halusin, että käymme hautausmaalla, kirkossa ja saunassa ennen kuin joulupukki tulee. Äitini sai edustaa kaikkia isovanhempia. 

Latasin jouluaattoihin kaikki ne asiat, joita lapsuuteni jouluissa kaipasin, mutta aina johonkin tuli särö. Lapsi ei halunnut lähteä kirkkoon, joulupukki eksyi tai mummo joi liikaa punaviiniä.

Kun tyttäreni muutti ylioppilaskeväänään pois kotoa, kiristin häneltä lupauksen, että vietämme aina joulut yhdessä. Sittemmin vapautin hänet tästä lupauksesta ymmärtäen, että tällainen kiristäminen on pahimman luokan syyllistämistä.

Lastenlasten synnyttyä jouluihin on tullut uutta hohtoa. Jouluni alkaa ensimmäisestä adventtiviikonlopusta, jolloin alan koristella kotia, ja kestää ainakin loppiaiseen, jollei Nuutinpäivään. Kaikki odotukset eivät kasaannut joulunpyhiin, kun joulua viettää monta viikkoa.

Minusta on kiva valmistella joulua ja nähdä vaivaa sen eteen. Se ei ole hössöttämistä.

Rakastan joulun satua ja taikaa. Jouluseimet ja tonttutalot valloittavat kotimme sulassa sovussa. Olen hullaantunut tonttuoveen, joka kätkee taakseen mitä arvoituksellisemman maailman. Sen takaa voi löytää mitä vain!

Tonttuoven vieressä on pieni postilaatikko. Sinne pikkutontut, Hipsu ja Tipsu, laittavat kirjeitä lapsenlapsille. Miro vastaa niihin. Viime jouluna minäkin sain tontuilta pari mummille osoitettua kirjettä, mistä olin kovin hämmästynyt ja iloinen.

On ihana odottaa joulua yhdessä lastenlasten kanssa. Kuunnella salaperäisiä rapsahduksia ja seurata punanuttuisten tonttujen touhuja heidän juostessaan aina silloin tällöin pihan poikki. Vain tonttukellojen kilinä kuuluu.

Viemme tontuille pipareita ja mehua. Mietimme, tuleeko joulupukki tänä vuonna sisälle vai tiputtaako lahjat oven eteen. Ihmettelemme, miten Hipsu ja Tipsu onnistuvatkin jättämään kirjeensä aina niin salassa, ettei heitä koskaan ehdi näkemään.

Miro tietää, että jouluna lahjoja saa muiltakin kuin joulupukilta. Pari vuotta sitten hän halusi antaa vanhemmilleen joululahjaksi itse keksimiään tarinoita. Kirjoitin ne ylös hänen sanelunsa mukaan ja laitoimme tarinat pakettiin.

Miro ei olisi millään malttanut odottaa, että vanhemmat avaavat lahjansa. Antamisen ilo on suurta!

Jouluperinteistämme osa on karissut pois vuosien varrella ja tilalle on syntynyt uusia. Kun katson joulupöydässä perhettäni, joka ei suinkaan istu aloillaan yhtä harmonisesti kuin lapsuuteni mainosten perhe, tunnen syvää kiitollisuutta. Olen saanut sen ”oikean” perheen, mitä lapsena kaipasin – ja heidän mukanaan ihan oikean joulun.

Tiina Komi