Eurooppa kärsii matalasta syntyvyydestä – miksi sitten verotamme lastensaantia niin paljon?

Julkaisemme vapaasti suomennetun Pieter Vanhuyssenin blogin hänen luvallaan. Vanhuyssen tytär Hannah on kuvittanut kirjoituksen yleistä lastensaantia koskevaa harhaluuloa: että asiantuntevia työikäisiä tupsahtaisi taivaalta kuin haikaran tuomana.

Kun eri sukupolvet asuvat saman katon alla, he siirtävät resursseja toisilleen. Lapsuus on elämänvaihe, jolloin ollaan riippuvaisimpia toisista. Vastasyntyneet lapset saapuvat tähän maailmaan – eivät haikaroiden – vaan äitien avulla. Syntymän jälkeen kestää noin 25 vuotta, ennen kuin vastasyntynyt on muuttunut resurssisyöpöstä resursseja tuottavaksi veronmaksajaksi. Kuinka paljon lasten kasvatus viekään voimavaroja? Kuka siitä maksaa? Nämä ovat hyvin perustavanlaatuisia ja jopa ihmisten ja valtioiden olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, sillä ne koskevat väestön uusiutumista ja valtioiden taloudellista kestävyyttä – sitä, miten yhteiskunnat jatkavat olemassaoloaan.

Lastenkasvatuksen voi ajatella tapahtuvan kolmella tavalla: 1. vanhempi on kotona kasvattamassa lasta, eli antaa tälle aikaa. 2. vanhempi hankkii lapselle tuotteita ja palveluita, eli antaa tälle rahaa, tai 3. vanhempi käy töissä ja siten maksaa veroja, joilla kustannetaan valtion toimintaa, mukaan lukien sosiaalipolitiikkaa ja tulonsiirtoja lapsille. Nämä kolme tapaa kasvattaa lapsia eivät näy taloustilastoissa samalla tavalla. Vanhemmat eivät pidä kirjaa, kuinka paljon aikaa ja rahaa he käyttävät lasten kasvatukseen ja hyvinvointiin. Nämä tavat antaa lapsille resursseja eivät siis jätä jälkiä samalla tavalla kuin verojen maksaminen, jota mitataan ja seurataan kansallisilla tilastoilla.

Uudessa Royal Society of Open Science -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa ”Taxing Reproduction: the full transfer cost of rearing children in Europe”, argumentoimme yhdessä Gal & Medgyesin kanssa, että tämän tilastollisen näkymättömyyden huomioiminen on tärkeää, sillä se osoittaa, kuinka uuden sukupolven tuottamisen kustannukset eivät ole tasapainossa suhteessa siihen, kuka niitä tuottaa. Lapsille annetut resurssit nimittäin vaihtelevat vanhemman sukupuolen mukaan.

Mittasimme 12 Euroopan maan antamien tulonsiirtojen ja muiden, huomaamattomampien resurssien, kuten ajan ja rahan, määrää. Huomattiin, että uuden sukupolven luomiseen tarvitaan kyllä verorahoja, mutta sitäkin enemmän vanhempia.

Väestön uusiutumisen ”vihreä hetki”?

Pahamaineinen ’vihreä hetki’ makrotaloudellisen kasvun ajattelussa tuli, kun kattavammat kirjanpitotavat paljastivat, missä määrin BKT:n mittaamiseen perustuva kasvu nojasi tilastoimattomiin mutta arvokkaisiin ympäristöresursseihin. Samalla tavalla, kun tarkastelemme resurssien liikkumista sukupolvilta toisille, on otettava huomioon muutakin kuin verovarat, sillä yhteiskunnassamme hyödynnetään usein näkymättömiä ja aliarvostettuja resursseja, joita nimenomaan perheissä tuotetaan. Tätä voidaan kutsua väestön uusiutumisen vihreäksi hetkeksi.

Kiinnittämällä huomiota näihin tilastoilta piilossa oleviin resursseihin, perheiden tuottaman taloudellisen arvon mittaaminen on helpompaa ja totuudenmukaisempaa. Esimerkiksi BKT ei edelleenkään ota huomioon palkatonta kotityötä, jota perheissä tehdään, vaikka kotityöllä on talouskasvun kannalta tärkeä rooli. Nykypäivän talousmittarit tekevät hoivatyöstä näkymätöntä, vaikka firmat ja valtiot eivät pysyisi pystyssä ilman sitä.

Yksilön työelämän aikana vanhemmat, eli henkilöt, joiden kanssa samassa taloudessa asuu alaikäisiä lapsia, ja muut aikuiset tuottavat eri määrän resursseja ja verotuloja. Euroopassa keskimääräinen vanhempi/muu aikuinen -tuottosuhde (P/nP) on 0.73, kun mittaamme vain tilastoidut resurssit, kuten työssäkäynnistä syntyvät palkat ja verotulot. Tuottosuhde kasvaa 2.66:een, kun otetaan huomioon kaikki resurssimuodot, kuten palkaton hoivatyö, kotityöt ja annettu aika. Toisin sanoen, vanhemmat tuottavat neljäsosan vähemmän verotuloja kuin muut aikuiset. Mutta kun otamme huomioon vanhempien antamat epäviralliset, tilastoimattomat resurssit, käykin ilmi, että vanhemmat tuottavat kaiken kaikkiaan kaksi ja puoli kertaa enemmän resursseja, kuin muut aikuiset.

Näin suurella epäsuhdalla on väliä! Kun lapset kasvavat, heistä tulee vuorollaan veronmaksajia, sosiaaliturvan tuottajia, hoivaajia ja vanhempia. Lapset tulevat rahoittamaan tulevaisuuden palveluita ja hyvinvointivaltioita. Kaikki tämä tulee hyödyttämään myös ei-vanhempia. Näin lasten kasvatus luo myönteisiä ulkoisvaikutuksia, josta hyötyvät kaikki.  Miksi sitten vanhempia tulisi kompensoida resurssien siirrosta ja investoinnista lapsiin, kun he tekevät sen oletettavasti vapaasta tahdostaan?

Puretaan lisää haikarateoriaa

Jos minkä tahansa tuotteen tai palvelun positiivisia ulkoisvaikutuksia ei oteta huomioon, sitä tuotetaan silloin usein liian vähän suhteessa todellisiin tarpeisiin. Positiivinen ulkoisvaikutus tarkoittaa hyödykkeen käytöstä syntyviä vaikutuksia, jotka koskevat kolmansia osapuolia. Näin on käynyt lastensaannin kohdalla. Jos yhteiskunnat eivät arvosta lasten kasvattamisen positiivisia ulkoisvaikutuksia, on riski, että lapsia syntyy liian vähän, jolloin saamme myös liian vähän tuotteliaita aikuisia. Näin sukupolvien välinen sopimus siitä, että sukua jatketaan, joutuu koetukselle. Työmarkkinat ja hyvinvointivaltiot eivät voi jatkaa sujuvasti toimintaa ilman perheiden tuottamaa hyötyä, eli lapsia. Näin käy esimerkiksi Alfonso Cuarónin scifi-trillerissä Children of Men, jossa kahden lapsettoman sukupolven myötä syntynyt väestökriisi ajaa ihmiskunnan lähelle sukupuuttoa.

Tällä hetkellä erilaiset ideologiat jarruttavat kestävää väestönkehitystä. Yksilön oikeudet vapaaseen elämään tuntuvat olevan ristiriidassa perheellistymisen kanssa, mutta silti jopa kaikista liberaaleimmissa yhteiskunnissa monella on toive, että joku tuottaisi seuraavan sukupolven työntekijöitä ja veronmaksajia. Tarvitsemme lapsia. Lisäksi, jos teemme politiikalla maahanmuutosta hankalaa, hyvinvointivaltioiden verokannan uusiutuminen riippuu täysin kestävästä lisääntymisestä, jota Euroopassa ei tällä hetkellä ole.

Sukupolvi on menestyksekäs, kun se lisääntyy kestävästi sekä määrällisesti että laadullisesti, tarkoittaen, että oma ja seuraava sukupolvi on sekä tuottava että kyvykäs. Tästä syystä lasten kasvattaminen vaatii arvokkaamman aseman kuin sillä nyt on, sillä vanhemmat tuottavat sosiaalisesti välttämätöntä hyödykettä. Näin ollen, meillä on vahva moraalinen velvoite jakaa kustannuksia, jotta tästä hyödykkeestä päästään hyötymään jatkossakin. Vanhemmat eivät voi yksin kantaa harteillaan vastuuta väestön uusiutumisesta – he tarvitsevat apua.

Kun vanhempien tarjoama aika ja raha jää huomiotta virallisissa tilastoissa, hyvinvointivaltiot voivat vapaamatkustaa vanhempien tuottamien uusien työntekijöiden ja veronmaksajien kustannuksella. Nykyajan politiikassa ei oteta huomioon, miten ihmis- ja veroresurssit, joista työmarkkinat ja valtiot hyötyvät, on saatu aikaan. Näin yhteiskunnat nojaavat mystiseen ”haikarateoriaan”, joka pitäisi heittää roskakoriin. On yhtä väärin luulla, että vastasyntyneet lapset tupsahtavat tähän maailmaan haikaroiden kantamana, kuin että tuotteliaita aikuisia vain putoaisi taivaalta valmiina tekemään töitä ja maksamaan veroja. Ennemmin niitä tuottaa yhteiskunta vasta 25 vuoden kasvatuksen jälkeen, toki verovarojen avustamana, joita myös vanhemmat maksavat.

Haastetaan nykyinen sosiaalipolitiikka!

Jotta voimme käydä faktatietoon perustuvaa keskustelua lastensaannista ja väestön uusiutumisesta, meidän tulee mitata nykyisen politiikan vaikutukset rahassa. Tarvitsemme uudenlaisia näkökulmia sosiaalipolitiikkaan.

Monet teot, joilla on yhteiskunnalle myönteisiä ulkoisvaikutuksia, kuten lahjoitukset, yksityiset säästöt tai esimerkiksi sijoitukset vihreään energiaan, palkitaan verovähennyksillä. Esimerkiksi antiikin Roomassa verolait tunnustivat lasten kasvatuksen yhtä tärkeäksi kuin verojen maksamisen. Siispä köyhimmät roomalaiset oli vapautettu verojen maksamisesta, mutta heidän oletettiin vastineeksi tuottavan ja kasvattavan lapsia yhteiskunnalle.

Nykypäivänä, kun vanhemmat tuottavat yhteiskunnalle myönteisiä ulkoisvaikutuksia, toisin sanoen lapsia, sen sijaan, että he saisivat verovapautuksia, he joutuvat kantamaan raskaampaa taakkaa. Lasten kasvattaminen on kallista Euroopassa. On halvempaa kuluttaa ja törsätä rahaa ruokaan, vaatteisiin ja elektroniikkaan, kuin kasvattaa lapsia. Onko tämä hyvää ja kannustavaa politiikkaa, jota kannattaa tehdä? Voisimmeko inspiroitua antiikin Roomasta ja kannustaa ihmisiä saamaan lapsia?

Myönteisten sivuvaikutusten palkitseminen on vielä kaukainen unelma Suomessa. Lasten hintalappu on erityisen suuri Suomessa ja Ruotsissa. Pohjoismaissa vanhemmat tekevät enemmän tulonsiirtoja lapsilleen kuin vanhemmat muissa maissa, vaikka Pohjoismaat ovatkin kuuluisia perheystävällisestä politiikasta, kuten laajoista vanhempainvapaista, kattavasta lastenhoitojärjestelmästä ja sosiaalipolitiikasta, joka auttaa vanhempia yhdistämään työn ja perhe-elämän. Tämä johtuu siitä, että lastenhoito julkisella sektorilla on kallista ja rahoitettu suurilta osin verovaroin. Pohjoismaissa arvostetaan hoitotyötä enemmän kuin muualla Euroopassa, ja se näkyy hoitotyön hintalapussa. (Vanhuysse ym. 2023.)

Pohjoiseurooppalainen perheystävällinen politiikka on todella totta ja tekee vanhempien elämästä huomattavasti helpompaa, mutta se ei ole mikään lahja. Pohjoismaat mahdollistavat suuremman vapauden naisille, mutta se ei vähennä äitien tulonsiirtotaakkaa. Hyvinvointivaltiot antavat vain laajemman, vaihtoehtoisen tavan tehdä samoja tulonsiirtoja kuin muissakin maissa, mutta julkisen hyvinvointisektorin kautta. Suomessa vanhempien todella täytyy maksaa enemmän lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta, kuin vaikkapa Saksassa tai Ranskassa. (Vanhuysse ym. 2023.)

Äitiyssakko

Kuten vuoden 2023 Nobelin taloustieteen palkinnon saanut Claudia Goldin on huomauttanut, on ristiriitaista, että työmarkkinoilla ei arvosteta lastensaantia. Tästä esimerkkeinä ovat laajalle levinneet institutionaaliset asenteet, joita Goldin kutsuu äitiyssakoksi (motherhood penalty) ja hoivasakoksi (carer penalty).

Äidit rakastavat lapsiaan ja hoivaajat työtään. Molemmat ovat oletetusti omasta tahdosta ja halusta tehtyjä elämänvalintoja. Silti laitamme äidit ja hoivaajat maksamaan tuloista sakkoa eli veroja, vaikka samalla vapaamatkustamme heidän rakkaudellaan. Tämä on hyväksikäyttöä. Hyvästä teosta eli vanhemmuudesta rankaiseminen ei ole oikein, eikä se ole myöskään tehokasta.

Kun otamme paremmin huomioon perheissä tuotetut resurssit, ajan, rahan ja lopulta myös lapset, huomaamme, kuinka kestämätöntä nykyinen politiikkamme on. Tämä pätee sekä hoivatyöhön että vanhemmuuteen, uusien työntekijöiden ja veronmaksajien tuottamiseen, sekä jopa vihreään siirtymään. Lapset ovat kulutuksen muoto omille vanhemmilleen, mutta samalla yhteiskunnalle välttämätön hyödyke.

Kun vanhemmat tuottavat kaksi ja puoli kertaa enemmän resursseja kuin ei-vanhemmat, pääsemme vihdoin käsiksi kulujen jakamisen ja tuottamisen epätasapainoon. Resurssit, joita vanhemmat antavat lapsilleen, ovat tilastollisesti näkymättömissä, mutta näkymättömyys ei tee niistä vähemmän totta – tai vähemmän tarpeellisia.

Lasten kasvatuksen voi nähdä investointina, mutta vain metaforisesti. Vanhemmat eivät pääse pitämään sitä pääomaa, jonka lapsiinsa sijoittavat, eivätkä pääse keräämään sijoituksestaan kertyviä osinkoja. Kun vanhemmat joutuvat huolehtimaan yksin lasten kasvattamisen kustannuksista, näkyy tämä päätöksissä ryhtyä vanhemmaksi, sekä siten ehkä matalissa syntyvyysluvuissa. Investointi ei siis kuulosta kannattavalta.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmilla on merkittävästi vähemmän lapsia kuin he haluaisivat. Tietenkään emme elä nollasyntyvyyden dystopiassa, kuten Children of Men -elokuvassa, mutta Eurooppa on jo jonkin aikaa kamppaillut matalien syntyvyyslukujen, kasvavien lapsettomuuslukujen sekä yhä vanhenevan väestön kanssa. Kasvavasta jännitteestä huolimatta yhteiskunnat kuitenkin ennemmin verottavat kuin kannustavat lapsiperheellistymään. Pitkässä juoksussa, tämä on kestämätöntä politiikkaa.

---

Teksti on alunperin julkaistu englanniksi London School of Economics blogissa: Vanhuysse, Pieter (2023) Europe has a low-fertility problem – so why does it tax its own reproduction?

Suomennos ja lyhennys: Iiris Lehtola, Väestöntutkimuslaitoksen harjoittelija

Lähteet

Vanhuysse P, Medgyesi M, Gál RI. 2023 Taxing reproduction: the full transfer cost of rearing children in Europe. R. Soc. Open Sci. 10: 230759. https://doi.org/10.1098/rsos.230759