Ajatuksia isovanhemmuudesta: Heikki Hiilamo

”Kaipaan ulkomailla asuvia lapsenlapsiani”

Kun lapsenlapset asuvat kaukana, suhde heihin voi jäädä etäisemmäksi kuin isovanhemmat toivovat. Myös kulttuurien väliset erot voivat hämmentää.

Lapsenlapset kutsuvat minua deduškaksi. Miniäni on venäläinen. Perhe asuu tämän talven Espanjassa.

Isovanhemmuus yllätti minut. En ollut vielä odottanut lapsenlapsia. Ajattelin, että näinkö nopeasti ollaan jo tässä vaiheessa elämässä ja olen pappaikäinen.

Myös maailman monimutkaisuus vähän yllätti. Se, että kumppaneita haetaan ulkomailta ja muutetaan ulkomaille asumaan.

Peilasin rooliani isovanhempana sekä omien vanhempieni että appivanhempieni isovanhemmuuteen. Olen viisilapsisen perheen vanhin. Kun esikoiseni syntyi, nuorin sisareni oli viisivuotias. Vanhempani elivät vielä itsekin lapsiperhe-elämää.

Vaimoni on ainut lapsi ja hänen vanhempansa jäivät ennen aikaiselle eläkkeelle voidakseen keskittyä lapsenlapsiinsa. Saimme vajaassa neljässä vuodessa kolme lasta.

Meillä on hyvin läheiset välit appivanhempiini. Suhde omiin vanhempiini on etäisempi.

Minulla on viisi lasta. Kuopuksemme, 15-vuotias poika, asuu vielä kotona. Esikoispojallani on kaksi lasta: neljävuotias tyttö ja vuodenikäinen poika. Isovanhemmaksi tullessani olin samanlaisessa elämänvaiheessa kuin omat vanhempani aikoinaan.

Identiteettini on vielä enemmän vanhemman kuin isovanhemman. Olen myös aktiivisesti mukana työelämässä.

Pitkä välimatka harmittaa minua. Yhteydenpitomme ei ole mutkatonta. Lasten kotikieli on venäjä.

Toisin kuin vanhempana, en voi päättää isovanhempana, minkä verran olen lastenlasteni kanssa tekemisissä. Vanhemmat päättävät perheen asioista. Haluaisin olla yhtä läheinen lastenlasteni kanssa kuin appiukkoni oli, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista, koska he asuvat kaukana.

Pojantyttäreni vietti lauantait meillä, kun perhe asui vielä Suomessa. Se oli traditio. Teimme yhdessä mukavia asioita ja iltaisin vein hänet autolla kotiin.

Otin valokuvia ja lähetin niitä usein miniäni äidille Venäjälle. Se oli viestintätapamme. Nyt katselen itse lapsenlapsiani Espanjasta lähetyistä kuvista.

Haluan opettaa lapsenlapsilleni konkreettisia asioita. Minun isoisäni opetti minut hiihtämään. Se oli minulle tärkeää.

En kuitenkaan usko, että lapselle voi opettaa sellaista, mitä ei itse tee. Lapset oppivat mallista. Toivon välittäväni heille suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta ja toisten huomioon ottamista sekä vastuuta toisista ihmisistä ja ympäristöstä.

Harrastukset ovat tärkeitä lapsille. He ilmaisevat niiden kautta jotain persoonastaan. Koulua on kaikkien käytävä, mutta harrastukset ovat yksilöllisiä.

Lapsi tutustuu harrastuksessa itseensä sekä fyysisenä että psyykkisenä olentona. Niiden kautta saa perspektiiviä elämään. Harrastuksissa voi oppia myös sosiaalista kanssakäymistä ja sosiaalisia taitoja. Itse olen aika liikuntapainotteinen, mutta en ylenkatso muitakaan harrastuksia.

Sallimme herkuttelun, vaikka vanhemmat ovat sen suhteen meitä tiukempia. Pojantytär on perso makealle ja tietää meille tullessaan, että tarjolla on jotain hyvää, esimerkiksi keksejä. Joustamme, koska on kiva tuottaa pienelle lapselle hyvää mieltä.

Isovanhempana olen rennompi kuin vanhempana. Viiden lapsen kokemuksella tiedän, että esimerkiksi karmeat itkupotkuraivarit menevät aikanaan ohi ja unohtuvat.

Teksti: Tiina Komi

 

Henkilökuva Heikki Hiilamo

KUKA? Heikki Hiilamo toimii sosiaalipolitiikan professorina Helsingin yliopistolla ja tutkimusprofessorina Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hän on valtiotieteiden ja filosofian tohtori sekä tietokirjailija, joka on työskennellyt aiemmin Kansaneläkelaitoksen tutkimusprofessorina. Hän on tutkinut muun muassa suomalaista perhepolitiikkaa ja köyhyyttä.

 

Ajatuksia isovanhemmuudesta, Väestöliiton artikkelisarja, verkkojulkaisu helmikuu 2022. Sarjan seuraava artikkeli ilmestyy maaliskuussa. Artikkelisarjan sivulle täältä.