Munille potkiminen ei ole ”leikki”
”Usean pojan olen nähnyt potkineen toisiaan jalkoväliin.”
Kysyimme somessa pienten lasten ammattilaisilta lasten sukuelinalueen satuttamisesta. Saimme nopeasti 78 vastausta. Puolet totesi tavan olevan yleinen 5–6-vuotiailla pojilla, joskin jo 3–4-vuotias voi kohdata sen. Tekoa kuvattiin ”munille” lyömisenä, pepulle läpsimisenä tai jalalla/polvella potkaisuna jalkoväliin. Myös pallolla satutettiin.
”Tulta munille” -huuto tai sanallinen uhkailu edelsi joskus tätä poikien välistä tekoa. Teon yllätyksellisyys, naureskelu perään, taisteluleikit ja ilmiön leviäminen lapsiryhmässä oli tavallista.
”Tavallaan se tuntuu poikien ”omalta jutulta”, joltain sisäpiirivitsiltä” sanottiin, mutta kysyttäessä lasten mielestä se ei ollutkaan kivaa.”
Sukuelimen satuttamista esiintyi etenkin jonossa tai ahtaassa eteisessä. Pohdittiin myös ”Voisiko ehkä liittyä kosketuksen puutteeseen, ehkä jotain tukahdutettua seksuaalisuutta, kiinnostusta, joka purkautuu vahingoittavalla tavalla…” Näyttäytyykö pojan rooli karuna, vailla hellää läheisyyttä, purkautuen ahdistukseen ja häiriökäyttäytymiseen? Joskus teot kohdistuivat aikuisiinkin, harvoin tyttöihin. Tytöt osallistuivat läpsintään, kourintaan tai potkuihin harvoin.
Joku aloittaa, ja teko ehkä leviää, koska siinä on kiellettyä jännitystä ja aikuiset hermostuvat tästä, kuten lällättelystäkin. Monet peppu- ja pippelijutut kiinnostavat, samoin rajojen testaus. ”5–6 v pojilla näyttää, että haluavat satuttaa”, ”Siihen liittyy myös jälkikäteen vilkaisu aikuiseen tarkastaen huomasiko. Raja on vielä suurempi ja uskalluspalkinto samaten”, ”Empatiakyvyn kehittymättömyyttä, kyky erottaa todellisuus fiktiosta ja pyrkimys ehkä jollain tasolla käsitellä näkemiään asioita, jotka ovat mielenkiintoisia, hauskojakin: mutta oikeasti jäävät häiritsemään.”
Matkittua vai kehityksellistä?
Koska ilmiö toistui vuodesta toiseen, arveltiin sen olevan kehityksellistä, mediassa nähtyä tai matkittua. Onko se lapsen tapa kysyä, onko tämä ok? Joskus kyse oli yksittäisen lapsen pakonomaisesta satuttamistaipumuksesta tai erityishaasteista. Onneksi osa sanoi, ettei ilmiötä lainkaan esiinny.
Aikuiset miettivät, miten tähän pitää suhtautua. Jos toiminta on monilla esi- ja alakouluikäisillä ”jokapäiväistä”, se ansaitsee huomiota. Onko lasten ”munille potkimisen” ilmiö uusi, johon ei aikaisemmin ollut kannustavia esimerkkejä, vai onko sitä ollut kauan? Lasten kohtaama sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä häirintä ja vakivalta on edelleen paljolti tutkimaton asia.
Kyseessä on lasten osalta vaikeasti käsiteltävä tabuaihe. Usein lapsia kokonaan kielletään puhumastakaan sukuelinalueesta. Puhumattomuus on toisaalta kaiken seksuaaliväkivallan paljastumisen suurin este.
Ilmiön taustat lienevät monitekijäiset. Jokunen tapaus takapuolille lyömisestä voinee selittyä yleisellä pahalla ololla tai kotona annettujen ”selkäsaunojen” saamiseen tai muun väkivallan tekijään samaistumiseen. Jotkut toistuvat kourimiset tai läpsimiset voivat toki liittyä myös väkivaltataipumusten varhaiseen ilmenemiseen yhdessä pidäkkeettömyyden kanssa. Mutta laajemmin ilmiö kuvaa jotain muuta.
Ilmiötä tulee tutkia
Jos toiminta todella on useissakin esi- ja alakouluikäisten ryhmissä jokapäiväistä, se ansaitsee huomiota. Kivesten tylppä vamma voi aiheuttaa vakavan vaurion. Lasten keskinäiseen kiusaamiseen ja väkivaltaan on nyt kiinnitetty aktiivisesti huomiota. Samaan aikaan kivesten satuttaminen on esitelty humoristisesti monissa viihdeohjelmissa, joita myös lapset seuraavat, vaikka niitä ei olekaan heille tarkoitettu.
Menneinä vuosikymmeninä poikien keskinäinen tappeleminen laajalti katsottiin normaaliksi. Tätä ilmentävät mm. sota-ajan lääkärien lausunnot, joissa pidettiin epänormaaleina miehiä, jotka kertoivat, etteivät koskaan olleet halunneet tapella. Puhuttiin rehdistä tappelusta ilman vyön alle lyömistä. Onkin täysin mahdollista, että kiveksiin kohdistettujen iskujen hyväksyminen lasten keskuudessa on varsin tuore ilmiö.
Tiedetään, että väkivaltaisen toiminnan mallit ovat kulttuurisesti tarttuvia, ja että pienten lasten empatiakyky on vasta kehittymässä. Osa saamistamme vastauksista viittasi vahvasti siihen, ettei tällaiseen väkivaltamuotoon aina osata puuttua, ja se koetaan hämmentäviksi. Koulutusta puuttumiseen ilmeisesti tarvitaan.
Osaamista varhaiskasvatuksen henkilöstölle
”Lasten ikätasoista uteliaisuutta seksuaalisuuteen ja kehoon ohjataan kunnioittavasti” sanoo uusi velvoittava varhaiskasvatussuunnitelma. Lapsen keho ja seksuaalisuus ovat hyvinvoinnin, itsetunnon ja ihmisoikeuksien asia. Lapsi on luonnostaan onnellinen kehossaan, ja erityisen onnellinen, kun saa käyttää ja näyttää, tuntea ja tutkia, oppia ja olla turvassa kehossaan. Jokaisen kehoa tulee kunnioittaa ja aikuiset suojaavat tätä oikeutta.
Kehoitsetunnon tuki ja turvataidot ovat avain häirinnän ja väkivallan ennaltaehkäisyyn, mutta ihan ensin lapsilla tulee olla lupa puhua, kysyä ja kertoa ja aikuisilla taito vastata. Aikuisilla tulee olla myös taito tunnistaa häirinnän ja väkivallan muotoja lapsiryhmässä, sekä ennaltaehkäistä ja estää niitä järjestelmällisesti.
Lue Helsingin Sanomissa 14.3.2022 julkaistu mielipide aiheesta tästä. Kirjoittajina Raisa Cacciatore ja Hannu Lauerma.